sunnuntai 21. elokuuta 2016

Pää on hajalla, mun sielu on rikki


Mä juoksen pimeässä metsässä, taivaankamaralla näen ohi menevän tähdenlennon. Mä kuiskaan sille pyynnön pienen:"näytä mulle se valoisa tie, jossa mun on hyvä kulkea". Mä jatkan matkaa, eksyttäen itseni yhä uudellen ja pidemmälle. En löydä tietä pois, vaikka kuinka kierrän ja kaarran. Sitä tietä täältä metsän pimeydestä ei vain löydy. Tähden toive toteutunutkaan ei. Mitä mä nyt teen. 

Mun pää on hajalla, mä vaan hakkaan sitä seinään. Mä huudan ja kiroan peilin edessä monia tuntia kysyen:"mitä olet tehny minulle, missä tai kuka minä oikein olen, voisitko tuoda takaisin sen sielun joka minulla oli, minne olet sen piilottanut. Minkä takia sumennat mun muistot niin kauniit kuin paskalla maalatut, minne sä olet vienyt ne piiloon". Kyyneleet valuvat hiljalleen poskiani myöten.

Mä olen niin rikki, enkä edes tiedä miksi. Olen kadottanut itseni, en tunne itseäni ja tapojani toimia. En tiedä mitä olen tai kuka olen. En tiedä mitä haluan olla tai mitä en haluaisi olla. Mietin tulevaisuutta, ennen avarakatseisin mielin, nyt en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Mikä on tulevaisuus, onko minulla sellaista, jos on millainen se tulee olemaan. Toivon vain löytäväni itseni, mutta epävarmuus siitä käykö niin koskaan syö minua sisältä päivä päivältä kunnes jäljelle ei jää kuin tyhjä sielu joka vaeltaa etsien oikeaa suuntaa. 

Kerään sanoja pääni sisällä, mutta ne ovat siellä niin sekaisin etten saa niistä kiinni. Olen väsynyt ajatuksiini, olen väsynyt asioihin joita haluan tai en halua. En nää järkeä enään oikein missään. Tunnen suurta tyhjyyden tunnetta sisälläni, aivan kuin joku olisi maalannut mustat seinät joiden takana kaikki kaunis on. Mutta minä en näe edessä kuin pimeää joka väsyttää minua päivä päivältä vain enemmän ja enemmän. 

Mä oon alkanu hukkaan itteeni vaan enemmän ja enemmän. Mä juoksen itseäni pakoon, vaikka tiedostan sen etten voi juosta itseäni karkuun. Mä teen asiota ja sanon sanoja enkä edes tiedä mitä teen tai mitä sanon, saati että muistaisin niitä hetken päästä enään lainkaan. Mua hajottaa joka ikinen päivä nousta ylös ja taas sulkea silmät, miettin millon tää helpottaa. Millon saan mun ajatukset kasaan, millon löydän vastauksia kysymyksiin ja millon mä löydän itseni jonka olen kadottanut jo vuosia sitten. 

Mun päässä kaikki asiat alkaa mustumaan, mä alan näkee tän maailman mustavalkosena. Sen värit katoaa, ne sumenee. Mä en jaksas enään vuodattaa kyyneliä saatika kirota tätä uuvuttavaa elämään. Kun sä elät 24/7 sun oman pääs kanssa, se alkaa pikkuhiljaa hajottaa. Sä pyydät apua, mut sä et sitä saa. Sanotaan vaan:"ajan kanssa helpottaa" sen mä kyl jo tiesinkin, mutta välillä vaan väsyttää aina odottaa et asiat muuttu, et mun mieli palaa ennalleen, et mä voin taas nauttia kaikesta mitä elämä mulle antaa.


::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }