lauantai 25. kesäkuuta 2016

Pakkoajatuksia


Sanottaisiin, että mun elämä koostuu kausista. Monista erinäisistä kausista, jotka milloinkin vuorrollaan vaikeuttavat ja toisinaan taas helpottavat elämääni. Kaudet muokkaavat suhtautumista ni asioihin, tapaani elää ja olla, tapaani nauttia tai olla nauttimatta asioista. Se muokkaa mun luonnetta, millon pelokkaan vihaisesta, elämää rakastavaan ja mitään pelkäämättä olevaan ihmiseen. Se on välillä todella vaikeaa, koska ihmisten ensikuvaan minusta vaikuttaa niin paljon se mikä kausi mulla millonkin on menossa. 

Oishan se hienoo, kun mä voisin aina olla se sielu joka ei pelkää mitään ja rakastaa kaikkea elävää ja elotonta. Olisin se ihminen joka ei luo ennakkoluuloja, joka ei pelkää mitään, joka rakastaa kaikkia ja antaa vihan olla vain satuolento jota ei ole olemassa. Se ihminen jolle pelko on vain mielikuva eikä tule todelliseksi osaksi arkipäiväistä elämää. Ihminen joka antaa surulle paikan tulla kylään, muttei anna sen jäädä asumaan vaan antaa sille luvan lähteä ja tuoda hymyn tilalle sanoen: "selvisin". 

Mulla on elämässä meneillään nyt kausi, joka on mulle todella vaikea. Se syö mua henkisesti todella paljon, se ei ole vain viikottaista tai vain yksi minuutti osa päivääni. Se kulkee päässäni ja vallaten kehoni joka päivä, monien minuuttien ja jopa tuntien ajan pitkin päivää. Yleensä tätä kestää vain viikosta kahteen, mutta nyt se on vallannut kehoni jo useiden viikkojen ajan. Mutta miksi, nyt on kesä, aurinko paistaa, laineet liplattaa, tuuli kuiskuttelee korvaan ja luonto on kauneimmillaan. Tämä kausi nyt vaan ei kysy aikaa tai paikkaa saapua luokseni. Se tulee hiljaittain lupaa kysymättä, se ei kysy saanko jäädä luoksesi vai täytyykö minun lähteä. 

Pakonomaista ajattelua, ne ajatukset vain valtaavat pääni. Koitan sanoa niille: "lähtekää", mutta ne ovat kuuroja sanoilleni. Ne eivät anna edes merkkejä, että olisi tullut heidän aikansa lähteä ja päästää toinen kausi sisään. Ne ovat hetekellisesti tulleet jäädäkseen, eivätkä ne anna minulle hallinnallista valtaa päättää, milloin on aika jäädä ja milloin lähteä. Ne ovat seuranani päivittäin, no toisaalta eipähän ole yksinäistä, mutta sitäkin ahdistavampaa. Olisikin se niin helppoa, niinkuin monet ihmiset jotka eivät ymmärrä pakonomaisista ajatuksista juurikaan mitään. He sanovat minulle: "ajattele iloisia, käännä ne pahat ajatukset muualle". Minä niin toivon, että se olisikin niin yksinkertaista, kuin saduissa kerrotaan. Todellisuudessahan, se ei vaan mene niin. 

Ajatus siitä, että läheinen on joutunut hengenvaaraan tai jopa kuollut. Ajatus, että jotain pahaa tulee tapahtumaan vielä pian. Joku vihaa minua, ainakin ajatuksien mukaan minusta tuntuu siltä. Toisaalta tiedostan tilanteeni ja tiedän sen olevan vain pakonomaista, mutta kun se ajatus on seuranani monta tuntia niin niiden ajatusten käännyttäminen muualle ei vaan ole mahdollista. Ajatus siitä, etten tällä hetkellä riitä mihinkään, eikä minusta ole mihinkään. Se on loppupeleissä aika syövyttävää ja se vaikuttaa siihen millätavalla elehdin, miten keskustelen ihmisten kanssa. Toisinaan on hetkiä, että lopetan keskustelun koska pakkoajatukset vain päättävät puolestani, ettei ihmistä kenen kanssa keskustelen, kiinnosta sanakaan mitä suustani päästän.

Kun iltasin tyynyn painan pään, toivon saavani unta. En kuitenkaan saa unelle tilaa, vaan ajatukset valtaavat pääni ja koko kehoni. Ne eivät poistu, vaikka pyydän niitä jättämään minut rauhaan. Pyydän, että ne antaisivat minun käydä lepoon. Toivominen on kuitenkin turhaa. Milloin mitkäkin painajaismaiset ajatuksen saapuvat viereeni, ottavat minua kädestä kiinni ja kertovat minulle, etteivät he voi vielä lähteä. Heidän on pakko kiusata minua hetki jos toinenkin. Ajatukset siitä, että minulle rakkain ihminen hylkää minut, ystävät ovat vain petollista harhaa, minä olen vain illuusio jota ei oikeasti edes ole olemassa, vaan kaikki mitä näen ja koen on unta joka ei pääty koskaan. 

Siltikään en jaksa lopettaa toivomista ja uskomista siihen, että vielä joku päivä pakkoajatukset ovat osa elämääni, mutta minä olen se johtaja joka päättä millon heidän on aika lähteä ja millon he voivat taas tulla luokseni käymään. Vielä en niitä hallitse enkä osaa ohjailla niitä, mutta päiväkerrallaan minä opettelen niiden kanssa elämistä ja niiden voittamista. 


::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }