tiistai 27. joulukuuta 2016

Vuosi sekasorrossa


VUOSI 2016 SNAPCHAT- KUVINA
"vaikeuden aikakausi"

TAMMIKUU

Vuosi alko suhteellisen hyvissä merkeissä, mitä nyt juominen oli aikalailla kuvioissa ja sen kyllä huomaa kasvoilla olevana turvotuksena. En panostanu niinkään ulkonäköön ja mielestäni näytin järkevältä krapulaisena, huomaa ettei ajatuksen juoksu ole ollut alkuvuodesta kauheen järkevää.


HELMIKUU

Sama meno jatkui melkeempä tämänkin kuukauden ajan, järkyttävää miten hauskaa voi olla alkoholin kanssa läträäminen tai niin sitä ainakin luuli...


MAALISKUU

Fiilikset alko olemaan vähän järkevämmät, mutta mättöruualta ei vältytty, pizza maistu ja niin se alkoholikin taisi vielä tällöinkin maistua. Vähän tuli kuvailtuakin ja otettua kulma pigmentoinnit ja kävin moikkaamassa vanhaa tuttua...


HUHTIKUU

Alkoholiralli nähtävästi jatkua, jotain positiivistäkin löysin elämääni aloin käymään uudella tallilla ja löysin uuden tuttavuuden. Jätskikin alkoi ottaa osaansa näihin aikoihin ja tietenkään ei saa unohtaa Antti Tuiskun keikkaa...




TOUKOKUU

Aloin ottamaan itseäni niskasta kiinni ja aloin käymään lenkeillä ja todella tykkäsin siitä.  Jätskikin maistui ja lämmin ilma houkutteli ulos ottamaan myös aurinkoa...



KESÄKUU

Juhannusta, aurinkoa ja virvokkeita, milloin energiajuomaa, lonkero ja olutta.. Jätskit maistuivat edelleen...




HEINÄKUU

Muutosten kuukausi, rakas lähti armeijaan ja se otti multa todella psyykkeen päälle... Niitä itkettyjen tuntien ja päivien määrää, tyhjyyden tunteesta puhumattakaan...



ELOKUU

Totun, en totu... Rakas oli ollut jo kuukauden armeijassa ja mun vaan oli keksittävä itselleni tekemistä ja ajanvietettä, olin sitten kavereiden kanssa, muttei se tuntunut samalta ku ei ne vaan ymmärrä sua samalla tavalla... Tai siltä se silloin tuntui, kun oli ikävä vaan sitä yhtä ja ainutta...





SYYSKUU

Rokkirailakas kuukausi, menin ja tulin ja menin taas... Jos olisin tunninkin osannut olla paikoillaan se olisi ollut mitallin arvoinen suoritus vaan ei, menojalkaa vipatti aivan hallitsemattoman liikaa... Ja rakas eläinkin poistui keskuudestamme...



LOKAKUU

Vilkkaus ja alakuloa lisäävä ahdistus ei ollut ottaa lähteäkseen vielä tässäkään kuussa... Koitin vauhdilla turruttaa ja unohtaa, että olen aivan paskana... 
"Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan..."




MARRASKUU

Ystävyyttä, vaatteita, rakkautta sarjaan ja tatuointia... Asiarikas kuukausi, tunsin pysyväni kasassa kiitos ystävien, he saivat miunt jaksamaan, mutta silti ahdistus oli seuranain...






JOULUKUU

Rakkauden täytteinen kuukausi, mä vaan rakastan mun miestä ja mun eläimiä ja perhettä, ystäviä ja kaikkea jopa sitä etten aina oo kunnossa... Aloin myös liikkua enemmän ja löysin liikunnasta itselleni voimavaran ja tunteiden purkamiskeinon....




Vaikka vuosi 2016 ei ollu mulle mitenkään helpoimmasta päästä, jäi siitä käteen hyviäkin asioita joita voin muistella ensivuonna lämmöllä ja valitettavasti joitain asioita jäädä katumaan loppu elämäkseni, mutta virheistä oppii ja mun virheet saa nyt luvan jäädä vuoteen 2016...

Hyvää loppuvuotta 2016
 teille kaikille
 ja 
vielä parempaa 
Uutta Vuotta 2017 !

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Pää on hajalla, mun sielu on rikki


Mä juoksen pimeässä metsässä, taivaankamaralla näen ohi menevän tähdenlennon. Mä kuiskaan sille pyynnön pienen:"näytä mulle se valoisa tie, jossa mun on hyvä kulkea". Mä jatkan matkaa, eksyttäen itseni yhä uudellen ja pidemmälle. En löydä tietä pois, vaikka kuinka kierrän ja kaarran. Sitä tietä täältä metsän pimeydestä ei vain löydy. Tähden toive toteutunutkaan ei. Mitä mä nyt teen. 

Mun pää on hajalla, mä vaan hakkaan sitä seinään. Mä huudan ja kiroan peilin edessä monia tuntia kysyen:"mitä olet tehny minulle, missä tai kuka minä oikein olen, voisitko tuoda takaisin sen sielun joka minulla oli, minne olet sen piilottanut. Minkä takia sumennat mun muistot niin kauniit kuin paskalla maalatut, minne sä olet vienyt ne piiloon". Kyyneleet valuvat hiljalleen poskiani myöten.

Mä olen niin rikki, enkä edes tiedä miksi. Olen kadottanut itseni, en tunne itseäni ja tapojani toimia. En tiedä mitä olen tai kuka olen. En tiedä mitä haluan olla tai mitä en haluaisi olla. Mietin tulevaisuutta, ennen avarakatseisin mielin, nyt en edes tiedä mitä se tarkoittaa. Mikä on tulevaisuus, onko minulla sellaista, jos on millainen se tulee olemaan. Toivon vain löytäväni itseni, mutta epävarmuus siitä käykö niin koskaan syö minua sisältä päivä päivältä kunnes jäljelle ei jää kuin tyhjä sielu joka vaeltaa etsien oikeaa suuntaa. 

Kerään sanoja pääni sisällä, mutta ne ovat siellä niin sekaisin etten saa niistä kiinni. Olen väsynyt ajatuksiini, olen väsynyt asioihin joita haluan tai en halua. En nää järkeä enään oikein missään. Tunnen suurta tyhjyyden tunnetta sisälläni, aivan kuin joku olisi maalannut mustat seinät joiden takana kaikki kaunis on. Mutta minä en näe edessä kuin pimeää joka väsyttää minua päivä päivältä vain enemmän ja enemmän. 

Mä oon alkanu hukkaan itteeni vaan enemmän ja enemmän. Mä juoksen itseäni pakoon, vaikka tiedostan sen etten voi juosta itseäni karkuun. Mä teen asiota ja sanon sanoja enkä edes tiedä mitä teen tai mitä sanon, saati että muistaisin niitä hetken päästä enään lainkaan. Mua hajottaa joka ikinen päivä nousta ylös ja taas sulkea silmät, miettin millon tää helpottaa. Millon saan mun ajatukset kasaan, millon löydän vastauksia kysymyksiin ja millon mä löydän itseni jonka olen kadottanut jo vuosia sitten. 

Mun päässä kaikki asiat alkaa mustumaan, mä alan näkee tän maailman mustavalkosena. Sen värit katoaa, ne sumenee. Mä en jaksas enään vuodattaa kyyneliä saatika kirota tätä uuvuttavaa elämään. Kun sä elät 24/7 sun oman pääs kanssa, se alkaa pikkuhiljaa hajottaa. Sä pyydät apua, mut sä et sitä saa. Sanotaan vaan:"ajan kanssa helpottaa" sen mä kyl jo tiesinkin, mutta välillä vaan väsyttää aina odottaa et asiat muuttu, et mun mieli palaa ennalleen, et mä voin taas nauttia kaikesta mitä elämä mulle antaa.


lauantai 25. kesäkuuta 2016

Pakkoajatuksia


Sanottaisiin, että mun elämä koostuu kausista. Monista erinäisistä kausista, jotka milloinkin vuorrollaan vaikeuttavat ja toisinaan taas helpottavat elämääni. Kaudet muokkaavat suhtautumista ni asioihin, tapaani elää ja olla, tapaani nauttia tai olla nauttimatta asioista. Se muokkaa mun luonnetta, millon pelokkaan vihaisesta, elämää rakastavaan ja mitään pelkäämättä olevaan ihmiseen. Se on välillä todella vaikeaa, koska ihmisten ensikuvaan minusta vaikuttaa niin paljon se mikä kausi mulla millonkin on menossa. 

Oishan se hienoo, kun mä voisin aina olla se sielu joka ei pelkää mitään ja rakastaa kaikkea elävää ja elotonta. Olisin se ihminen joka ei luo ennakkoluuloja, joka ei pelkää mitään, joka rakastaa kaikkia ja antaa vihan olla vain satuolento jota ei ole olemassa. Se ihminen jolle pelko on vain mielikuva eikä tule todelliseksi osaksi arkipäiväistä elämää. Ihminen joka antaa surulle paikan tulla kylään, muttei anna sen jäädä asumaan vaan antaa sille luvan lähteä ja tuoda hymyn tilalle sanoen: "selvisin". 

Mulla on elämässä meneillään nyt kausi, joka on mulle todella vaikea. Se syö mua henkisesti todella paljon, se ei ole vain viikottaista tai vain yksi minuutti osa päivääni. Se kulkee päässäni ja vallaten kehoni joka päivä, monien minuuttien ja jopa tuntien ajan pitkin päivää. Yleensä tätä kestää vain viikosta kahteen, mutta nyt se on vallannut kehoni jo useiden viikkojen ajan. Mutta miksi, nyt on kesä, aurinko paistaa, laineet liplattaa, tuuli kuiskuttelee korvaan ja luonto on kauneimmillaan. Tämä kausi nyt vaan ei kysy aikaa tai paikkaa saapua luokseni. Se tulee hiljaittain lupaa kysymättä, se ei kysy saanko jäädä luoksesi vai täytyykö minun lähteä. 

Pakonomaista ajattelua, ne ajatukset vain valtaavat pääni. Koitan sanoa niille: "lähtekää", mutta ne ovat kuuroja sanoilleni. Ne eivät anna edes merkkejä, että olisi tullut heidän aikansa lähteä ja päästää toinen kausi sisään. Ne ovat hetekellisesti tulleet jäädäkseen, eivätkä ne anna minulle hallinnallista valtaa päättää, milloin on aika jäädä ja milloin lähteä. Ne ovat seuranani päivittäin, no toisaalta eipähän ole yksinäistä, mutta sitäkin ahdistavampaa. Olisikin se niin helppoa, niinkuin monet ihmiset jotka eivät ymmärrä pakonomaisista ajatuksista juurikaan mitään. He sanovat minulle: "ajattele iloisia, käännä ne pahat ajatukset muualle". Minä niin toivon, että se olisikin niin yksinkertaista, kuin saduissa kerrotaan. Todellisuudessahan, se ei vaan mene niin. 

Ajatus siitä, että läheinen on joutunut hengenvaaraan tai jopa kuollut. Ajatus, että jotain pahaa tulee tapahtumaan vielä pian. Joku vihaa minua, ainakin ajatuksien mukaan minusta tuntuu siltä. Toisaalta tiedostan tilanteeni ja tiedän sen olevan vain pakonomaista, mutta kun se ajatus on seuranani monta tuntia niin niiden ajatusten käännyttäminen muualle ei vaan ole mahdollista. Ajatus siitä, etten tällä hetkellä riitä mihinkään, eikä minusta ole mihinkään. Se on loppupeleissä aika syövyttävää ja se vaikuttaa siihen millätavalla elehdin, miten keskustelen ihmisten kanssa. Toisinaan on hetkiä, että lopetan keskustelun koska pakkoajatukset vain päättävät puolestani, ettei ihmistä kenen kanssa keskustelen, kiinnosta sanakaan mitä suustani päästän.

Kun iltasin tyynyn painan pään, toivon saavani unta. En kuitenkaan saa unelle tilaa, vaan ajatukset valtaavat pääni ja koko kehoni. Ne eivät poistu, vaikka pyydän niitä jättämään minut rauhaan. Pyydän, että ne antaisivat minun käydä lepoon. Toivominen on kuitenkin turhaa. Milloin mitkäkin painajaismaiset ajatuksen saapuvat viereeni, ottavat minua kädestä kiinni ja kertovat minulle, etteivät he voi vielä lähteä. Heidän on pakko kiusata minua hetki jos toinenkin. Ajatukset siitä, että minulle rakkain ihminen hylkää minut, ystävät ovat vain petollista harhaa, minä olen vain illuusio jota ei oikeasti edes ole olemassa, vaan kaikki mitä näen ja koen on unta joka ei pääty koskaan. 

Siltikään en jaksa lopettaa toivomista ja uskomista siihen, että vielä joku päivä pakkoajatukset ovat osa elämääni, mutta minä olen se johtaja joka päättä millon heidän on aika lähteä ja millon he voivat taas tulla luokseni käymään. Vielä en niitä hallitse enkä osaa ohjailla niitä, mutta päiväkerrallaan minä opettelen niiden kanssa elämistä ja niiden voittamista. 


perjantai 20. toukokuuta 2016

Anteeksi


" Kuinka monesti pyysimme anteeksi, kun loukkasimme jotakuta, kuinka monesti pyysimme anteeksi siitä, ettemme huomannut yksinäistä tai kuinka monesti pyysimme anteeksi ettei meillä ollut tarpeeksi aikaa läheisillemme"

Monesti vain unohdimme sanoa anteeksi, silloin kun se olisi pitänyt sanoa. Mikään ei tehnyt siitä kuitenkaan myöhäistä sanoa jälkikäteen, mutta sanoimmeko sitä silloinkaan. Sana joka ei ole suuri, mutta sen merkitys voi olla suuri sille kenelle sen esitämme. Anteeksi on sana joka on kaunis ja pitää sisällään valtavasti tunnetta, jota emme aina osaa edes kuvailla. Se on sana jonka taakse piiloutuu monta tarkoitusta ja tavallaan kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. 

Meidän olisi tärkeä oppia pyytämään anteeksi tehdessämme väärin, mutta siinä missä anteeksi pyytäminen on tärkeää on sen saaminen myös tärkeää. Tärkeintä olisi, kun saamme jotain kerran anteeksi emme tekisi sitä enään uusimiseen. Olen pitkään pohdiskellut, miksi sen ääneen sanominen on niin sairaan vaikeaa, vaikka sen pitäisi olla ihan selvä asia. 

Anteeksi pyydetään silloin kun, on loukattu tahattomasti tai tahallaan, silloin kun vahingossa tehdään jotain, kun ollaan myöhässä töistä, koulusta tai sovitusta tapaamisesta. Mielestäni ei ole oikeaa hetkeä tai paikkaa sanoa se pieni sana jonka merkitys on kuvailemattoman suuri: "anteeksi". 

Jos unohdit, tai et vain jostain syystä pyytänyt tänään anteeksi asiasta mistä olisi pitänyt pyytää. Älä huoli, koskaan ei ole myöhäistä voit tehdä sen vaikka huomenna. Tärkeintä, että edes sanot sen. 





torstai 12. toukokuuta 2016

Matkani on vasta alussa


Kävelen metsäpolkua, kasvojani sivelee hiljattain puista tippuvat vesipisarat. Sade on huuhtonut mukanaan metsän pölyt ja tunkan ilman, tuoden mukanaan raikkauden henkäisyn ja keveyden tunteen. Olen matkallani, tutkimassa itseäni ja minua ympäröivää elämää. Tunnen, kuinka matkani minuuteeni, elämän katsomukseeni ja matkaani on vasta aluillaan. Tuore henkäys minuuttani kumpuaa minusta ulos, tunnen voivani paremmin, tunnen hengittäväni kevyemmin ja tunnen elinvoimaa joka virtaa minussa ja minusta ulkomaailmaan joka minua ympäröi. Tunnen eläväni. 

Olen nyt pitkän aikaa, oikeastaan monta vuotta pohtinut itseäni ja elämääni. Olen alkanut etsimään itseäni ja pohtimaan mitä sisälläni on ja mitä minussa tapahtuu päivä päivältä. Huomaan muutosta tunteissani, ajatuksissani, näkemyksissäni ja asenteissa elämään. Tuntuu mahtavalta huomata kuinka suurin osa muutoksesta on minusta itsestäni kiinni ja kuinka paljon minulla itselläni on vaikutusta elämääni ja siihen miltä elämän kuuluu tuntua. 

Itsensä tutkiskelu tekee minulle hyvää. Se opettaa minua näkemään kaikki tunteet, antaa kaikille tunteille mahdollisuuden tulla ja lähteä. Ne saavat virrata minussa ja saavat myös lähteä silloin, kun niin on hyvä. Viimein olen löytäny sen voiman elää ja halun olla täällä ja kokea asioita samalla nauttien niistä ja jokaisesta hetkestä joka minulle suodaan. Se matka ei ole ollut minulle itsestään selvyys eikä tule koskaan olemaan, se on osa matkaani joka on vasta aluillaan. Mutta jos haluat voit seurata matkaani täällä ja tietää mitkä polut ovat johtaneet tähän mitä on nyt ja mitä edessä tulee olemaan . 

Haluan alkaa kertomaan teille matkastani, miten se on ja tulee muuttamaan eli kasvattamaan minua ihmisenä. Haluan avata teille syviä haavojani, haluan olla avoin.  En halua enää olla se mystinen tyttö, joka kulkee teillä tarinan kanssa jota kukaan ei pysty kasvoiltani lukemaan. Haluan olla avoin, joka jakaa elämäänsä muiden kanssa omalla tavallaan, eli kirjoittamalla. Tämä on se asia mitä olen aina rakastanut ja mitä tulen aina rakastamaan. Haluan, että näettä matkani ja mitä hyvää energiaa se on elämääni tuonut. Haluan myös, että näette teksin muodossa myös se vaikeat hetket ja kipeät tunteet. 


tiistai 16. helmikuuta 2016

Kuka minua katsoo peilistä


 Kun sä tunnet ettei sun sisällä ole mitään, kun susta tuntuu ettet sä ole mitään.

Pitkään on pohdiskeltu itseä ja sitä kuka minä oikeasti olen. Mitä minä oikeasti haluan ja kuka edes oikeasti haluan olla. En vieläkään ole löytänyt vastauksia, mutta tästä alkaa taas uusi ja pitkä tie, joka minun on kuljettava löytääkseni vastauksia suuriin kysymyksiin ja mietteisiin. 

Tänään mä vaan istun ja kelaan tätä kaikkea, katson itseäni ja mietin sieluani. Ja huomaan taas olevani eksyksissä itsessäni. Tai kuka minä edes oikeasti olen ? Tuntuu, kuin olisin haamu. Joka kulkee ihmisten ja seinien läpi. Ilman, että kukaan edes huomaisi. 

Ainut asia mitä tähän mennessä olen itsestäni tajunnut on se, etten ole masentunut. Olen vain jotain aivan muuta ja se jokin, voi muille kuulostaa pienelle. Mutta voinen kai kertoa, se on todella suurta ja vaikeampaa, kuin mitä ulosanti saattaa vaikuttaa. Nimittäin tänään puhutaan itseluottamuksesta. 

Kun sun luotto ittees vaan romahtaa, siihen et kelpaat just tollasena mitä sä olet. Sun ei tarvii olla niinkuin muut, sun ei tarvii olla niinku ykskään tääl vaan sä voit olla just sä. Ja se riittää sulle, väliä riitätkö muille, mut et riittäisit edes itselles. Ja tärkeintä olisikin juuri se, että sä riität itselles. Itsessäsihän sä tätä elämää suurimmaks osaks elät, sun kehossa ja sun päässä. 

On vaikee kivuta taas sadannen tuhannen kerran ylös. Kun sä vaan itket ja huudat et haluut löytää itses, mut tajuut et se ei tapahu sekunteis, eikä edes päivis vaan se vie aikaa. Eikä kukaan, ei kukaan voi kertoa sulle milloin: milloin löydät kadotetun itses ja millon löydät sun kadotetun itseluottamuksen. 

Mä kerään itseni peilin eteen, mä katson peilistä heijastuvaa kuvajaista. Mutta moni asia on muuttunut. En hymyile, kun näen sen. En katso sitä sanoen: olen ylpeä itsestäni. En näe sitä varmuutta, minkä näin vuosia sitten. Ja mikä pahinta, en edes tunnista sitä hahmoa joka peilistä katsoo minua takaisin. Näen vain epäonnistuneen, rähjääntyneen, kyvyttömän, avuttoman ja säälittävän, rikkinäisen naisen alun. Hän katsoo minua takaisin epävarmasti, väsyneenä, katse lasittuneena ja kadonneena sieluna. 

Itseluottamuksen kadottaminen on ihmistä heikentävää. Se, ettei luota itseesi missään asiassa, et koe että voisit onnistua yhtään missään, se vaikuttaa arkeen ja elämässä selviytymiseen todella voimakkaasti. Voimakkaammin, kuin mitä koskaan olisi uskonut. Pelkona epäonnistumiseen, toivon rippeet, että olisi jossain hyvä ja riittävä ovat kivitetty. 

Joidenkin mielestä itseluottamus tulee takaisin, jos vain itse haluaa. Sinunhan täytyy vain tsempata, niinhän se takaisin tulee. Mutta karu faktahan on se, ettei se ole noin helppoa. Jos olet tullut haukutuksi, arvostelluksi ja on annettu ymmärtää, että kaikki mitä teet ei siltikään riitä. On turha luulla, että voi olla itsevarma vaan jos itse niin haluaa. Miten ihminen joka ei arvosta itseään, eikä luota itseensä missään asioissa voisi vain päättää, että on hyvä ja onnistuu asioissa. Tiedän, että vaatiihan se omaakin tahtoa, mutta siihen vaaditaan niin paljon muutakin. 

Haluan jatkossa tulla jakamaan enemmän syviä pohdiskeluja täällä blogissani, koska olen kokenut sen hyväksi ja tunnen oloni kirjoittaessa paremmaksi. Tavallaan tunnen olemassa olon tunnetta. 




::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }